Energia, teollisuus ja kilpailukyky, osa III: Teollisuuden kilpailukyky ei rakennu toimiala kerrallaan

Vaalikausi lähenee loppuaan ja poliittisessa keskustelussa korostuvat asiat, jotka ovat äänestäjille läsnä tässä ja nyt. Suurten teollisten investointien aikajänne on toinen. Nyt tehtävät ratkaisut energiasta, investoinneista ja teollisuuden uudistumisesta vaikuttavat pitkälle seuraaville vuosikymmenille. 

Tässä kolmiosaisessa sarjassa tarkastelen Suomen teollista kilpailukykyä energian, vihreän siirtymän ja eri toimialojen yhteensovittamisen näkökulmista. Sarjan muut tekstit löydät täältä ja täältä. 

Uskokaa tai älkää, mutta suomalaisessa teollisuuspolitiikassa on tällä hetkellä positiivinen ongelma. Mahdollisuuksia on paljon. 

Suomeen suunnitellaan enemmän teollisia investointeja kuin pitkään aikaan. Nykyinen teollisuus uudistuu samaan aikaan, kun puhdas energia, sähköistyminen, vety ja uudet teknologiat avaavat uusia mahdollisuuksia. 

Investointilistojen kasvaessa näkyviin tulee kuitenkin toinen ilmiö. Hyvin erilaiset hankkeet tarvitsevat yllättävän paljon samoja asioita. Sähköä, verkkoa, osaajia, maata, vettä, logistiikkaa, materiaaleja ja toimivaa infrastruktuuria. 

Siksi kiinnostava teollisuuspoliittinen kysymys ei ole vain, mitä Suomeen pitäisi saada lisää. Yhä useammin pitää ymmärtää, miten eri investoinnit ja toimialat vaikuttavat toistensa edellytyksiin. 

Toivelistojen summa ei vielä ole strategia 

Kun eri toimialojen tavoitteita tarkastelee erikseen, lähes kaikki niistä ovat hyvin perusteltuja. Nykyisen teollisuuden kilpailukyvystä pitää huolehtia. Uusia investointeja pitää houkutella. Energiantuotantoa ja verkkoja pitää rakentaa. Huoltovarmuutta pitää vahvistaa. Päästöjä pitää vähentää. Kriittisiä arvoketjuja pitää saada Eurooppaan. TKI-panostuksia pitää kasvattaa. 

Vaikeudet alkavat, kun tavoitteet asetetaan samaan kuvaan. Yhden toimialan kannalta hyvä ratkaisu voi nostaa toisen kustannuksia. Uusi investointi voi vahvistaa paikallista taloutta ja samalla kiristää kilpailua osaajista tai verkkokapasiteetista. Julkinen kannustin voi saada hankkeen liikkeelle, mutta samalla syntyy kysymys siitä, mitä muuta samalla rahalla olisi voitu mahdollistaa. 

Tämä ei tarkoita, että tavoitteita olisi liikaa. Niiden väliset suhteet pitää vain ymmärtää paremmin. Seuraavaa hallitusohjelmaa valmisteltaessa olisi siksi hyödyllistä kysyä hieman vähemmän, mitä kukin toimiala tarvitsee, ja hieman enemmän, mitkä ratkaisut parantavat usean toimialan edellytyksiä samanaikaisesti. 

Paras teollisuuspolitiikka voi löytyä toimialojen välistä 

Teollisuuspolitiikka jäsentyy helposti sektoreiksi. Yritysten todellisuus ei noudata samoja rajoja kovin kuuliaisesti. 

Energiayhtiön investointi voi ratkaista teollisuuslaitoksen kilpailukykyä. Metalliteollisuuden sivuvirta voi olla toisen yrityksen raaka-aine. Teknologiayrityksen ratkaisu voi mahdollistaa prosessiteollisuuden sähköistymisen. Sataman, sähkönsiirron tai vetyinfrastruktuurin investointi voi palvella useita toimialoja yhtä aikaa. 

Sen sijaan, että kysymme vain, mitkä ovat Suomen tulevaisuuden voittajatoimialat, kannattaa kysyä myös, mitkä yhdistelmät tekevät Suomessa toimivista yrityksistä yhdessä vaikeammin korvattavia. 

Yksittäinen tehdas voidaan rakentaa moneen maahan. Tukijärjestelmä voidaan kopioida. Halpa energiakin on kilpailuetu vain niin kauan kuin kilpailija ei tarjoa halvempaa. Teollinen ekosysteemi on vaikeampi kopioida. 

Jos samassa arvoketjussa tai samalla alueella yhdistyvät energia, infrastruktuuri, osaaminen, asiakkaat, toimittajat ja materiaalivirrat, kokonaisuus voi itsessään nostaa investoinnin siirtämisen kynnystä. Tässä mielessä Suomen vanha teollinen pohja voi olla myös uuden teollisuuspolitiikan infrastruktuuria. 

Yhteinen etu ei tarkoita yhteisiä intressejä 

Teollisuuden yhteinen etu ei tarkoita, että toimialat tai yritykset haluaisivat samoja asioita. Eikä tarvitsekaan. 

Energiantuottajan ja suuren sähkönkäyttäjän käsitys hyvästä sähkön hinnasta ei ole identtinen. Nykyinen toimija ja uusi markkinoille tulija voivat nähdä investointikannustimen eri tavalla. Tiukempi eurooppalainen tuotestandardi voi olla yhdelle kilpailuetu ja toiselle lisäkustannus. 

Kiinnostavampaa on erottaa toisistaan aidot ristiriidat ja tilanteet, joissa vastakkainasettelu syntyy lähinnä siitä, että samaa kysymystä katsotaan eri toimialojen omista lähtökohdista. 

Aitoa niukkuutta ei ratkaista yhteistyöpuheella. Sen sijaan yhteinen infrastruktuuri, ennakoitavampi sääntely tai yhden pullonkaulan poistaminen voi joskus parantaa usean keskenään kilpailevankin toimijan asemaa. 

Tämä on tärkeää myös teollisuudelle itselleen. Kun julkisista resursseista, infrastruktuurista ja poliittisesta huomiosta kilpailee yhä useampi perusteltu hanke, oman tavoitteen suhde laajempaan kokonaisuuteen korostuu. 

Teollisuuspolitiikan paluu tekee valinnoista näkyvämpiä 

EU:n Clean Industrial Deal, Industrial Accelerator Act, Net-Zero Industry Act, Critical Raw Materials Act, CBAM ja muut viime vuosien uudistukset kertovat samasta suunnasta. Julkinen valta pyrkii aiempaa aktiivisemmin vaikuttamaan siihen, missä investointeja syntyy, millaisia tuotteita valmistetaan ja kuinka riippuvainen Eurooppa on ulkopuolisista arvoketjuista. 

Yhdysvallat, Kiina ja muut suuret taloudet tekevät omia versioitaan samasta. Suomi toimii tässä kilpailussa erilaisista lähtökohdista. Meillä ei ole mahdollisuutta voittaa jokaista investointia suurimmalla tukipaketilla. 

Siksi kilpailuetua kannattaa etsiä ennakoitavuudesta, luvituksesta, infrastruktuurista, osaamisesta, puhtaasta energiasta ja toimivista instituutioista. Ja siitä, miten nämä saadaan toimimaan yhdessä. 

Kevään 2027 vaaleja kohti teollisuuden, energian ja kilpailukyvyn ympärille syntyy pitkä lista perusteltuja tavoitteita. Vaikeampi työ alkaa, kun ne laitetaan samaan kuvaan. 

Kaikkia intressejä ei voi sovittaa yhteen, eikä pidäkään. Olennaisempaa on tunnistaa, missä ristiriita on todellinen ja missä yhden toimialan ratkaisu voi parantaa myös muiden edellytyksiä. 

Tämä kyky erottaa toisistaan aidot valinnat ja yhteiset mahdollisuudet voi olla Suomen teollisuuspolitiikassa yllättävän arvokas kilpailutekijä. 

Kirjoittaja on Rud Pedersen Finlandin kaupallinen johtaja (Chief Commercial Officer), varatoimitusjohtaja ja partneri.