Nouseeko valinnanvapaus sotesta käytävien vaalikeskustelujen tärkeäksi teemaksi?

Kokoomus ajoi valinnanvapautta jo Sipilän hallituksen sittemmin kaatuneessa sote-uudistuksessa runsaat puoli vuosikymmentä sitten. Nyt puolue nostaa valinnanvapauden jälleen omalääkärimallin toteutusta ohjaavaksi periaatteeksi tavoiteohjelmassaan Vapaus onnistua, vastuu huolehtia (2026). Nosto on loogista jatkoa nykyhallituksen Kela-korvauksilla toteutetulle 65 vuotta täyttäneiden valinnanvapauskokeilulle. Pro market -hengessä kokoomuslainen valinnanvapaus rakentuu monituottajuudelle, jossa yrityksillä ja kolmannella sektorilla olisi nykyistä vahvempi asema palvelutuotannossa.

Sitran Kasvuatlaksen (2026) kyljessä loppukeväällä julkaistussa Soten seuraava askel – Tuottavuutta johtamisella, teknologialla ja fiksulla kilpailulla -raportti (Lasse Männistö & Matias Mäkynen) on signaali siitä, ettei valinnanvapaus jää välttämättä vain yhden liikkeen asiaksi.

Demarin ja kokkarin yhdessä laatimat soten askelmerkit osoittavat tulevaisuuteen, jossa ei enää ideologisin perustein tarvitsisi tehdä suomen kielen kauneimmasta yhdyssanasta kirosanaa, kuten Sipilän hallituksen valinnanvapaudelle aikanaan kävi.

Mihin soten ongelmiin valinnanvapaus voisi olla (osa-)ratkaisu?

Suuri haaste verorahoitteisen soten kannalta on kansalaisten luottamuspula, johon yksi keskeinen syy ovat ongelmat hoitoon pääsyssä. Valinnanvapaus voi oikein toteutettuna parantaa hoitoon pääsyä, kun mukaan tuotantoon otetaan lisää toimijoita. ”Fiksua” valinnanvapautta pitäisi johtaa niin, että se vastaa todelliseen tarpeeseen. Sen pitäisi myös mieluiten parantaa, eikä heikentää, kansalaisten maantieteellistä ja sosioekonomista yhdenvertaisuutta sote-palveluissa. Fiksu voi tässä onnistua!

Miten valinnanvapaus liittyy kasvavaan sote-palvelujen priorisointitarpeeseen?

Tässä huomio kiinnittyy erityisesti hoivapalveluihin, joiden nopeasti kasvava tarve ja taakka hyvinvointialueille ovat osaltaan johtaneet siihen, että kynnys palveluihin ja erityisesti ympärivuorokautiseen hoivaan näyttää nousseen. Käytännössä hyväosaiset voivat ostaa tarvitsemiaan palveluita markkinoilta, mutta kodeissa asuu myös paljon niitä ikäihmisiä, joilla ei ole varaa pakotettuun omakustanteiseen valinnanvapauteen, kun hyvinvointialue ei tunnista tai tunnusta palvelutarvetta.

Julkista keskustelua on käyty muun muassa vanhusten yhteisöllisestä asumisesta ja siitä, onko jatkossa läheisten (käytännössä monen mielestä naisten!) päävastuulla huolehtia ikääntyvistä? Vai olisiko kuitenkin olennaisempaa huolehtia siitä, että pienenevä työikäinen väestö voi antaa täyden panoksensa palkkatyöhön? Lisäämällä monituottajuutta julkisesti järjestetyissä hoivapalveluissa ainakin kapasiteettikapeikosta olisi ulospääsy valmiina olemassa useimmilla hyvinvointialueilla. Vaihtoehtojen lisääntyessä myös mahdollisuus valita ”viimeinen koti” nykyistä laajemmasta valikoimasta tuntuu hyvältä. Vaihtoehtojen vertailu olisi tosin nykytiedon varassa enemmän ”fiilispohjalta”.

Erikoissairaanhoito ja jonot

Suomeen on kehittynyt työterveyshuollon ja yksityisen vakuuttamisen tukemana merkittävä yksityinen erikoissairaanhoidon kapasiteetti. Nämä toimijat ovat luonnollisesti halukkaita tulemaan hyvinvointialueiden avuksi jopa laittoman pitkiksi venyneiden leikkausjonojen purkamisessa. Kansalaisen kannalta valinnanvapaus vaikkapa lonkkaleikkauksen toteuttajan osalta muuttuu merkittäväksi vasta, kun kaikista vaihtoehdoista on luotettavaa julkista laatutietoa saatavilla. Yksityisen lisäkapasiteetin ansiosta lyhenevä leikkausjono on yhteinen etu jo ilman valinnanvapauttakin.

Mäkynen ja Männistö uskovat, että soten tulevaisuudelle välttämätön tuottavuusloikka hyötyisi yksityisistä kirittäjistä julkiselle tuotannolle. Tätä päätelmää tukevat esimerkiksi kokemukset joistain ennen sote-uudistusta alkaneista kokonaisulkoistuksista sekä säännöllisesti hoivapalveluista laaditut suorat kustannusvertailut julkisen ja yksityisen tuotannon välillä. Tuotannollinen tehokkuus ja tuottavuus vaativat sotessa samaan tarkasteluun aina laadun ja vaikuttavuuden. Tässä on Mäkysen ja Männistönkin arvion mukaan paljon tehtävää ennen kuin johtamisen kannalta jatkuvasti päivittyvä tilannekuva sekä päätöksenteon kannalta luotettavaan ja yhteismitalliseen tietoon perustuva vertaaminen ovat mahdollisia. Jälkimmäinen on myös rationaalisen valinnanvapauden toteutumisen edellytys.

Kiinnostavia avoimia kysymyksiä valinnanvapauden laajentamisen kannalta riittää:

• Miten hyvinvointialueiden järjestämien palveluiden laatua ja vaikuttavuutta olisi parasta mitata ja vertailla luotettavasti ja riittävällä tarkkuudella?
• Mikä vaikutus laatutiedon julkistamisella olisi palvelutuotantoon ja -kysyntään yli ajan?
• Mikä olisi laajemman valinnanvapauden vaikutus kansalaisten luottamukseen sotea kohtaan?
• Minkälainen laatutieto tavoittaisi kansalaiset ja ohjaisi hakeutumista palveluihin laadun perässä?
• Minkälaisia valinnanvapauskokeiluita olisi syytä toteuttaa arkielämän vaikutusten selvittämiseksi ja tulosten skaalaamiseksi?
• Jos valinnanvapaus laajennettaisiin koskemaan julkisesti järjestettyä palveluvalikoimaa (ja omaa kehoa) niin, että olisi esimerkiksi mahdollista maksaa julkisesti rahoitettua tuotevalikoimaa kalliimman tekonivelen tai keinomykiön erotus omalla kustannuksella, edellyttäisikö tämä erillistä sääntelyä ja yhdenvertaisuusvaikutusten arviointia?

Jään mielenkiinnolla seuraamaan, miten valinnanvapaudelle tällä kertaa käy edessä olevissa vaalikeskusteluissa ja niitä seuraavissa hallitusneuvotteluissa.

Tatu Laurila toimii Rud Pedersenillä terveysalasta vastaavana johtajana, mutta seuraa ja kommentoi sotesta käytävää keskustelua myös hyvinvointivaltiosta kiinnostuneen veronmaksajan roolissa.