)
Mikä ei muutu, kun kaikki muuttuu?
Historialliset muutokset tapahtuvat usein piilossa ja ihmisten, jotka elävät niiden keskellä, on usein vaikea havaita niitä. Yksittäisiä tapahtumia ja kenties jopa joitakin kehityskulkuja havaitsemme, osa merkityksellisempiä, osa vähemmän, mutta niiden arviointi jää usein tulevaisuuden määriteltäväksi.
On kuitenkin helppoa ja perusteltuakin ajatella, että nyt elämme aikaa, joka on poikkeuksellisessa muutoksessa. Seuraamme globaalin järjestyksen uudelleenmuotoutumista, teknologia näyttää muuttavan työn logiikkaa, ehkäpä tulonjakoa ja hyvinvoinnin jakautumista. Ja vaikka asia on suurista otsikoista viime aikoina hävinnytkin, elämämme ekologiset perusedellytykset muuttuvat kiihtyvällä tahdilla.
Erityisesti me konsultit olemme usein hanakoita korostamaan muutosta, sen nopeutta, perinpohjaisuutta ja peruuttamattomuutta. Luohan muutos epävarmuutta ja siihen jos mihin tarvitaan konsulttia apuun.
Jos joskus onkin vaikea hahmottaa, mikä muutos on oleellinen, muutoksen keskellä usein unohtuu myös se, mikä on pysyvää. Moni yhteiskunnallinen ilmiö on myös hämmästyttävän sitkeä ja ne saattavat vaikuttaa elämäämme välittömämmin kuin äkilliset murrokset. Vaatisi epäuskottavan suurta muutosta, jotta vaikkapa väestöllinen kehitys yhtäkkiä muuttaisi suuntaansa. Se kestää vähimmilläänkin sukupolven tai kaksi. Yhteiskunnat kaupungistuvat riippumatta siitä, kuinka monta kyläkoulun remontointijuttua Hesari tekee kuukaudessa. Työkin näyttää luultavasti monin tavoin melko samalta vielä kahdenkymmenen vuoden päästä kuin se näytti kaksikymmentä vuotta sitten.
Mutta osaammeko sittenkään erottaa, mikä näistä muutoksista on merkityksellinen. Ja ennen kaikkea, mikä tämän kaiken keskellä on pysyvää? Ja mistä me sen tiedämme?
Emme me ehkä varmasti tiedäkään, mutta pystymme kuitenkin parempaan kuin arvaukseen. Tässä hetkessä muutoksen aistiminen ja sen merkityksen ymmärtäminen edellyttää näkemyksellisyyttä, pysyvyyden havaitseminen systemaattisuutta ja jonkinlaista metodisuutta. Jotta voimme ymmärtää yhteiskuntaa paremmin, tarvitsemme molempia.
Jos emme tunnista muutosta, taannumme helposti tunkkaiseen ja virheelliseen “mitään uutta ei koskaan tapahdu” -ajatteluun. Jos emme tunnista pysyvää, olemme tuomittuja säntäilemään aina viimeisimmän impulssin perässä erään valtionpään tavoin.
Kirjoittaja Tuomas Viskari on tutkija Rud Pedersenillä sekä työmarkkinakysymyksiin ja hyvinvointivaltioon perehtynyt sosiologi.