Lobbarit, konsultit ja muut epäillyt – myyttejä ja todellisuutta lobbaamisesta, osa II

Meihin kuitenkin liitetään tekemämme työn lisäksi myös ihmisinä vähän jänniä myyttejä, joihin yllättävän usein edelleen törmää. Tutkaillaan niistä yleisimpiä.

Tämähän on siitä mielenkiintoinen toimenkuva, että tähän ei oikein mikään koulutus valmista. Tällä alalla korostuu työkokemus, mutta sillekään ei ole yhtä oikeaa polkua. Meistä ei myöskään oikeastaan pitäisi puhua ensisijaisesti lobbareina, vaikka sana tietysti usein ilmaantuu keskusteluun ensimmäisenä. Vain harvoin me olemme itse se taho, joka varsinaisesti lobbaa suoraan. Pääasiassa me toimimme taustalla: autamme ymmärtämään päätöksentekoa, sanoittamaan tavoitteita, tunnistamaan riskejä, valitsemaan oikeat keskustelut ja joskus myös jättämään jonkin keskustelun käymättä.

Jotkut kasvavat tähän työhön organisaatioiden sisältä. Ensin omaan toimeen on kuulunut yhteiskunnallista vaikuttamista oheistoimintona, sitten siitä on tullut päätyö. Jotkut ovat entisiä poliittisia avustajia, virkamiehiä tai puolueiden taustatyöntekijöitä. Osa on edelleen aktiivisia politiikassa, ja näistä taustoista puhumme tietenkin avoimesti. Se kuuluu asiaan. Mutta se on vain osa kuvaa.

Samassa talossa voi olla ihmisiä järjestöistä, yrityksistä ja mediasta. Joku on tehnyt paljon kriisiviestintää, joku talousviestintää, joku kampanjoita, joku vastuullisuustyötä. Osalle on tutumpaa juridiikka, osalle markkinointi. Ja sitten on niitä, joiden CV:tä katsoessa miettii lähinnä, että tässä on ehditty elää useampi työelämä yhdessä ihmisessä. Monipuolisuudesta taustassa on kuitenkin paljon hyötyä.

Pyöröovi -ilmiö

Vaalien yhteydessä vaihtuu paitsi porukkaa Arkadianmäellä, myös avustajakunnassa. Kun erilaisia nimitysuutisia alkaa putkahdella, aika suurella todennäköisyydellä tullaan taas keskustelemaan ns. pyöröovi-ilmiöstä.

Merkitseekö tässä työssä eniten se, ketä tuntee? Joidenkin mielestä kyllä. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että siitä on kyllä apua, mutta se ei ole ratkaisevaa. Enemmän merkitsee se, että osaa löytää kulloinkin oikeat ihmiset asiasta riippuen. Jos asiasi on kiinnostava ja merkityksellinen, kyllä sinua kuunnellaan, vaikka ette tuntisikaan toisianne entuudestaan.

Toisaalta, onhan sekin mahdollista, että selitän näin vain itselleni, koska minun "pyöröovi"-vaiheestani on jo niin kauan, että minua ei muista politiikan parissa enää kuin muutama harva pitkän linjan vaikuttaja. Ja kun vaihdoin sukunimeäni muutama vuosi sitten, olen niistäkin harvoista puolelle joutunut esittelemään itseni uudelleen. Minkäs teet. Asia edellä mennään sitten.

Yksi tyypillinen huolenaihe, jota pyöröovi-ilmiöön on liitetty, koskee hallussa olevan tiedon ajankohtaisuutta. Ns. karenssiaikakin laadittiin sitä silmällä pitäen, että entinen virkamies tai poliittinen avustaja ei pääsisi hyödyntämään tuoretta sisäpiiritietoa jonkun ajankohtaisen asian valmistelun yhteydessä. Tavallaan tämä on ymmärrettävä huoli, jos kyseessä on poliittisesti arkaluontoinen hanke, jonka valmistelussa on paljon luottamuksellista tietoa. Sitä varten pelisääntöjä tarvitaan. Karensseja myös, vaikka ne omasta mielestäni ovatkin vähän kosmeettisia. Vaitiolosopimukset ovat yleensä ihan paikallaan myös, mutta ennen kaikkea ammattimaisella konsultilla ja lobbarilla tulee olla ihan tavallista ammatillista harkintaa.

Pyöröovikeskustelussa ajatellaan helposti, että ihmisen mukana siirtyy jonkinlainen kassakaapillinen salaista tietoa. Varmasti joskus voi siirtyäkin sellaista tietoa, jonka kanssa täytyy olla tarkka. Mutta monessa tehtävässä vanha tieto happanee nopeasti. Hallitusohjelma vaihtuu. Virkamies vaihtuu. Poliittinen painopiste vaihtuu. Se, mikä oli viime keväänä kuuma kysymys, voi olla syksyllä hallinnollinen alaviite. Se, että muistaisi, mitä joku sanoi neuvotteluhuoneessa vuonna 2017, voi olla joskus ihan kiva anekdootti, mutta tosiasiassa arvokasta on ymmärtää, minkä tyyppiset asiat yleensä alkavat elää, missä kohtaa prosessi menee kiinni ja milloin kannattaa lopettaa oman erinomaisuuden esittely ja kuunnella.

Social butterflies?

Verkostoista puhutaan välillä kuin ne olisivat jonkinlainen salainen puhelinluettelo. Kun vain tuntee oikean ihmisen, asiat alkavat tapahtua. Olisihan se toki kätevää. Vähän niin kuin politiikan oma pikalaina, mutta ilman ikäviä ehtoja. No, rehellisyyden nimissä kyllä se joskus voi nopeuttaa asioita, mutta useammin kuitenkin on hyödyllistä ymmärtää, miksi juuri joku ihminen on juuri nyt kiinnostunut juuri tästä asiasta. Tai miksi ei ole. Yhteystieto on lopulta vain yhteystieto. Ja uusia yhteyksiä täytyy joka tapauksessa kyetä luomaan koko ajan.

Mistä tulikin mieleen, että meistä ajatellaan helposti, että olemme kaikki ennen kaikkea helposti verkostoituvia supliikki-ihmisiä, jotka saavat ovet auki ja puhuvat keskustelukumppanit pyörryksiin. Ulospäinsuuntautuneisuutta arvostetaan varsinkin yritysmaailmassa kohtuuttoman paljon, mutta meihin se liitetään oletuksena. Meillä kaikilla on kuitenkin oma tapamme tehdä tätä työtä. Toiset, ehkä useimmat, ovat sosiaalisia ja täysin elementissään tavatessaan uusia ihmisiä. Itse olen aika kuivakan "virkamiesmäinen" ja introversioon ajoittain taipuvaisena välttelen viimeiseen asti tilaisuuksia, joissa minulla ei ole mitään erityistä asiaa kenellekään.

Se, mitä tässä työssä tarvitaan, on kykyä ja halua toimia eräänlaisena tulkkina, välittäjänä. Vaikka kaikki osapuolet puhuisivat suomea, on täysin tavallista, että silti ei puhuta samaa kieltä. Usein tässä työssä käännetään viestejä yrityksestä eduskuntaan, järjestöstä ministeriöön, asiantuntijalta medialle tai juristilta sellaiselle ihmiselle, jolla on vartti aikaa ja seitsemän muuta asiaa mielessä. Se voi olla yllättävän vaikeaa. Kaikki sanat ovat tuttuja, mutta ne eivät välttämättä tarkoita kaikille samaa. Kun yritys esimerkiksi puhuu “ennakoitavuudesta”, poliitikko voi kuulla sen niin, että “emme halua muutosta”. Siinä välissä joku yrittää estää, ettei hyvä asia kaadu siihen, että ihmiset puhuvat toistensa ohi.

Tämäkin on yksi syy, miksi alalla tarvitaan erilaisia ihmisiä. Hyvä neuvonanto voi syntyä yllättävän hiljaisista taidoista, kuten siitä, että joku tunnistaa poliittisen riskin ennen kuin se muuttuu hallituksen esitykseksi tai että entinen toimittaja tunnistaa, mikä asiassa näyttää ulospäin epäuskottavalta. Taitoa on myös ymmärtää sitä, minkälaisia suunnitelmia asiakas todellisuudessa pystyy toteuttamaan ja minkälaisia ei.

Meihin liitetään usein myös myytti jonkinlaisina salaisina vallankäyttäjinä. Tämä naurattaa minua ja kollegoitani yleensä eniten. Arkinen työpäivä kun koostuu lähinnä liiasta määrästä välilehtiä selaimessa, kolmesta versiosta samaa kalvoa, muistiosta, jonka joku lupasi kommentoida “ihan pian”, ja exceleistä, joissa on enemmän sarakkeita kuin ihmisellä pitäisi olla elämässään.

Ala tarvitsee erilaisia persoonia: superverkostoitujien lisäksi myös ahkeria lukijoita, jäsentäjiä, kuuntelijoita, sparraajia, strategiakarttojen piirtäjiä ja epäselvien asioiden siivoajia. Yksi on parhaimmillaan jossain täyteen ahdetussa minglessä. Toinen onnistuu saamaan asiakkaasta vihdoin irti sen, mitä tämä oikeasti tavoittelee. Kolmas löytää lakiluonnoksesta rivin, jonka yli muut lukivat liian nopeasti. Neljäs taas tietää, milloin ei pidä soittaa kenellekään. Ja joskus, oikein hyvänä päivänä, nämä ihmiset saadaan saman katon alle. Nyt kun meillä Rud Pedersenillä on lukuisia uusia persoonia ja asiantuntijoita kollegoina, näitä hyviä päiviä on yhä enemmän tarjolla myös asiakkaillemme.

Ps. Instagram -tilillämme on esitelty RP:läisiä vähän rennommalla asenteella. Käy tutustumassa!

Kirjoittaja Karoliina Loukari kuuluu RP:n konsulttikatraan senioriliigaan muutenkin kuin tittelinsä puolesta. Jo kohtalaisen konsulttiurankin takana on niin politiikan taustatehtäviä kuin kansainvälistä yritysmaailmaakin.